Olen lukenut vierailijoiden käsitteestä, sellaisesta konseptista, jonka mukaan kaikki me olemme enemmän tai vähemmän vain vierailijoita toistemme elämässä. Jotkut vierailevat koko elämän, jotkut vain lyhyen aikaa. Minua ajatus on lohduttanut silloin, kun olen surrut niitä ihmisiä, jotka ovat päästäneet irit minusta tai joista olen itse joutunut päästämään irti.

Kaikki kurottavat kohti toista ja toivovat, että toinen kääntyisi ja näkisi hänet kokonaisena, ymmärtäisi häntä, ymmärtäisi hänet, mutta valitettavasti elämä on rakennettu sillä tavalla, että jos ylipäätään saa toisen kääntymään, tämä näkee jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus: vain pinnan tai, mikä pahempaa, pinnan alle, missä kaikki peitetyt asiat ovat ja minne vain jumalan pitäisi nähdä, eikä mielellään hänenkään.

Silloin tällöin elämässä käy niin onnellisesti, ettei ihminen ehdi pystyttää suojuksiaan ja paljastaakin vahingossa itsensä, ja sellaisesta voi seurata esimerkiksi ystävyys.

Viereisen pöydän ääressä lippalakkipäinen äijä kättelee myyjää, ja hänen kauppakeskukseen poistuessaan ehdin nähdä, kuinka koira jolkottaa hänen rinnalleen jostain. Olisi ihanaa olla hänen kaltaisensa ukkeli, joka hoitelee hommansa ja tietokoneensa ja elämänsä näppärästi ja ahdistumatta ja jota koiratkin seuraavat komentamatta.

Mielestäni sedäksi muuttumisen varma merkki on se, kun kaikki alkaa tuntua liialliselta eikä nuorten puheesta enää saa mitään selvää. Varsinkin sellainen olo, että nuorten pitäisi vain rauhoittua ja nauttia elämästä, kertoo oman aseman muuttuneen niin mukavaksi, ettei arki ole enää selviämistaistelua, jota se nuorempana on enemmän tai vähemmän kaikilla, jopa hyväosaisilla.

Ei menneitä aikoja saa takaisin seiniä ostamalla.

Muistan, että pian olen itsekin vanha, ehkä jo nyt.

Elämän tarkimmin varjeltu salaisuus on, että ketään ei kiinnosta.

Ei elämä ole mikään kilpailu siitä, kenellä on ollut vaikeinta, tai ainakaan sen ei pitäisi olla.