Kun aika käy pitkäksise on jo lyhentynyt.

Maanalainen kolahtaa kuin keksilaatikko,murut töyssähtävät, tee höyryääenkä minä Lontoossa mykkänä harpo

Keltainen lehdistö tyrkyttääsyksyn sanomaa.Parvekkeella linnunraatojoulua odottaa.Käärin sen pieneen pakettiinja matkaan lennätän.Taas on meitä törmänneitäyksi vähemmän.

Keväälle joka vanhentaa väsyneetja merelle joka muistaa kaikenkatseelle joka yhä hyväksyyja lapsen silmien sirkkelillejoka kiljuen viipaloi aikuisettekosyytIlolle joka kantaa askeltakun ankarin on vasta edessätai pakolle joka niskaan hönkiija hulluudelle joka vaakaa heiluttaakun ruuvi ratisee ja irtoaaNiille jotka eivät suostu hyppimäänyhtä jalkaa ruudusta ruutuun- siis tiiliseinille ja paukapäilleja tosilumelle unten pakastimessaja Kaivopuiston tai Moherinkalliollemissä talvien odotus täyttyy

Anteeksi, luin merta:tulin paremmalle mielellekuin tyhjä taulu, langanpätkätyhjässä takissajota päälleni sovittelenmutta veri vain kiertääkuin maata kuujota ryntäsin katsomaanja aurinko on päivänpitempi varjo.

Kaikki nyt kuvittelevatolevansa ainutlaatuisiamutta minä olenkin poikkeus!Synnyin jalat maassatähän yhteiseen veneeseenjota tuulen karikko keikuttaa

puolet väkisin puolet tyhmyyttänipuolet siksikun ei kukaan muuja loppu vahingossa.

Tyhjän paperin painokirjoitusharteilla.Sanojen hampaatmurenivat säryksi.Kun kävelet, kynsipainuu syvälle lihaan.Kaikesta mitä olet sanonutkasvaa torni.Sen alta näetvain oman rohinasimustaa valkoisella.

Laiva on lastattu kuullameri on lastattu laivoillamaa on lastattu merelläja keulaan kiinnitetty.Kuu laskee unien metsätkuu valaa rantojen vuoretkuu peittää ajan kasvotja kimaltaa niillä.