Kuolleet hautaan ja elävät leivän ääreen.

Niin inisi ihminen aikansa kuin sääski, elämän someroisella valtatiellä. Ja katosi kuin sääski! Kuka siitä välitti: sääski kuin sääski. Kohtalon nyörien juoksuttaja ei näytä muuta välittävän, kunhan vain elämän uoma on täynnä kuhinaa.

Omituisia ovat ihmiset! Rehkivät ja rentsittivät minkä kerkiävät sinä aikana minkä elävät. Eivät yritä tulla toimeen vähimmällä touhulla; vain kaikenlaiset kiihkot heitä vetävät. Sitten siellä kankaan laella soran sisässä lihavat, valkovatsaiset, punanokkaiset madot vonkertavat sisään silmäkuopasta, syövät ja kaluavat. Siihenkö rauennee ihminen! Siihenkö meni koko elämän kuhina, että haudanpäällä väkevä ja mustanpuhuva ruoho kasvaisi?

Monenlaiset ovat elämän kuteet ja pasmat itsekunkin polulla ja tulevat kai aina olemaankin.

Ellei mitään tapahtunut: hyvä, sileää, liukuvaa. Ei kannattanut surra. Jos tapahtui jotakin, mitä pidit pahana: turha murehtia, sillä et vielä tiennyt, oliko se onni tai onnettomuus. Ajan kuluttua saatoit ehkä havaita, että olikin hyväksi se, minkä tapahtumista itkit. Kaikessa tapauksessa ei voinut tapahtua mitään kuolemaa pahempaa, ja sekin, oli veljeni, niin vähän me tiedämme – voi yhtähyvin olla kaikkein suurin onni ...

Ja kauanko täällä kauniina pysytään jos turvana ovat vain paljaat nyrkit maailman kylmää tuulta vastaan...

Sillä Pate Teikka oli taipuvainen uskomaan, että elämä oli pohjaltaan sokeaa raivoa. Kenessä tämä raivo, sisu pysyy elävänä hän ei lannistu, eikä kuole. Oikein pahansisuinen, pirunnahkainen ihminen kuolee tuskin palottelemallakaan.