Vain kesällä täällä ihminen elää, mutta siunattu on myös talvi, valkoinen, hiljainen, puhdas...

Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaammat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin.

Kirjailija on nimittäin tunnepitoinen otus, herkkä, hullu, kateellinen, katkera, surkea, hyljätty, korska, kerska, jne. Eikä syyttä. Kirjoittakaapa parikymmentä kirjaa, niin ette ole enää se sama nuori kaunis ihminen kuin joskus 25 vuotta sitten...

Voi ihmishenki miten asut resusessa pesässä!

Hiplottelu ja eläminen on piettävä aina mielessä.

Rakastan arkea, jatkuvaa arkea, rakastan tapahtumattomuutta, ei kuitenkaan Oblomovin mitassa. Kunpa ei tarvitsisi lähteä minnekään. Saisinpa elää yksitoikkoista elämää lukien ja miettien.

Monet uskovat, että voitto on saatu, kun jotakin on murskattu, tuhottu ja tapettu. Kuitenkin parhain voitto on yksilön voitto itsestään oman minuutensa suljetussa holvissa, ja hyvä saavutus on myös oivaltaa maailmankaikkeuden mahtava suuruus.

Kumppanukset painivat kotvasen, ja kävi niin kuin luonto säätää, he väsyivät ja hellittivät otteensa. Mikään uskonto tai oppi ei tästä suurestikaan kostunut, kukaan leski ei tullut autetuksi eikä kansantulo lisääntynyt, ei saavutettu moraalista voittoa eikä muutakaan voittoa, koska luomakunta ei tunne mitään ehdotonta tai lopullista voittoa, ja ihmisellä ei ole mitään varmaa tietoa, ei edes aavistustakaan siitä, mitä hänen oikeastaan pitäisi voittaa.

Poika katselee tietä, puhelinpylväitä ja metsää. Miten hän on joutunut tänne? Miksi hän on täällä? Onko hän nähnyt unta - tai oikeastaan - vieläkö uni jatkuu?