Vain kesällä täällä ihminen elää, mutta siunattu on myös talvi, valkoinen, hiljainen, puhdas...

Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaammat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin.

He lähtivät hitaasti läpsimään Tornion katuja. Tämä kaupunki ei ole suuren suuri. Ruotsalaisia autoja tuli ja meni pitkin pääväylää. Lihatavara oli huudossa. Kinkkua ja potkaa raahattiin Torniojoen yli niska jäkässä.

Voiko ihminen mistään nauttia niin paljon kuin Haaparantaan menosta elokuun lopulla. Se on leppoisuuden huippu, se on täyttymyksen kulminaatiopiste, se on kerrassa mukavaa. Sitä vain lähdetään tallustelemaan Suomen rannasta ohi tullirakennuksen. Suomalaiselle tullimiehelle korkeintaan huikataan, että taas ollaan marihuanalastissa menossa Ruotsin luppasilmiä rauhoittamaan. Terve.

Oulu on minulle vain kauppahalli, siikoja ja Oulun sedän lämmin muisto. Muuten tavanomainen kaupunki.

Katselin mietteissäni Tampereen valoja. Minulle se on ollut ystävällinen kaupunki, kolme näytelmääni on esitetty siellä, tai oikeastaan neljäkin, jos otetaan huomioon Kemin teatterin vierailu Lampaansyöjillä teatterikesässä.